”SIIHEN AIKAAN, KUN PUHELUITA KÄSIPELILLÄ KEITTIÖN NURKASTA VÄLITETTIIN.”

Saaresmäki ja siihen kuuluva Leppikylä on Vuolijoen vanhimpia kyliä. Sen asutusjuuret ulottunevat ainakin 1400-luvulle. Suullisen, mutta tarkistamattoman perinnetiedon mukaan Leppikylän Korkeamäellä oli silloin idän ja lännen markkinapaikka. Kylän sijainti Kainuun ja Savon maakunta- ja murrerajalla vedenjakaja-alueella merkitsi samalla idän ja lännen kaupparajaa. Saaresmäen mäennyppylöiltä ja Nissilän soraharjuilta vedet jakaantuivat itään ja kaakkoon kohti Vuoksen vesistöä ja länteen kohti Oulujärveä ja Pohjanlahtea. Maakannakset olivat sen verran kapeita, että kaupankäyntiin pyrkivät vetivät veneitään niiden yli – suuntaan ja toiseen.

Jollakin tavalla vilkkaimmat ajat Saaresmäessä tuntuivat olevan takanapäin omaan muistiaikaani tultaessa 1950-luvun alussa. Tosin vuosikymmenen vaihteessa käynnistynyt Otanmäen kaivos oli lupaus paremmasta. Sähköt tulivat Saaresmäkeen heti 50-luvun alkupuoliskolla ja pian perässä seurasi puhelin. Tarkkoja vuosilukuja minulla ei ole enkä ole voinut varmistaa niitä mistään käytössäni olevista lähteistä. Kaikki tieto on omaa ja lapsuudenperheeni omakohtaista muistitietoa.

Kotini Tapiola sijaitsi tietyllä tavalla kylän keskellä. Talo tai mökki, niin kuin sitä itse kutsuimme, oli rintamamiestalomallinen ja muutimme siihen kesällä 1953. Alakylään, jossa mm. kylän koulu oli, oli matkaa kaksi kilometriä. Kotimme välittömässä läheisyydessä oli Osuusliike Maakunnan kauppa ja Työväentalo. Mummolani vanhat aitat olivat Kajaani – Iisalmi -maantien varressa. Aittojen seutua nimitettiin ”Aitanperäksi”. Siinä tien toisella puolen oli myös kyläkioski, jossa oli runsaasti asiakkaita viikonloppuina ja aina kun Työväentalolla tapahtui. Yläkylälle kotoani oli matkaa toiset kaksi – kolme kilometriä. Yläkylällä oli useampikin yksityiskauppa.

En tiedä syitä, miksi kotini valikoitui kyläkeskuksen paikaksi, mutta luulen, että sen keskeisellä sijainnilla kylässä oli merkitystä. Kotitaloanikin alettiin pian nimittää Tapiolan sijasta Keskukseksi. Äidistäni Anna Haatajasta tuli keskuksenhoitaja ja perheestä vähitellen hänen ”tuuraajiaan”. Sama tilanne lienee vallinnut kaikissa muissakin sen aikaisissa kyläkeskuksissa. Kaikki perheen jäsenet osasivat hoitaa keskusta eli välittää puheluita.

En muista kunnolla aikaa, milloin keskuslaitteet ilmestyivät kotini keittiön nurkkaan. Siinä ne kuitenkin olivat ja pysyivät muistaakseni 1970-luvun loppupuolelle aikaan, jolloin Alakylälle Timolan tienvarsimetsikköön ilmestyi minerit-vuorattu koppi, joka merkitsi puhelunvälityksen automatisoitumista kylällä. Samoihin aikoihin vanhempani muuttivat Kajaanin talviasukkaiksi.
Keskuspöytä oli keittiön seinällä, kirjoituspöytäkorkeudella. Se oli ruskeaksi petsatusta puusta tehty L-kirjaimen muotoinen laatikko. Seinää vasten olevassa osassa oli ylimpänä rivistöt suorakaiteen muotoisia pieniä ikkunamaisia neliöitä, joihin putosi valkoinen kanan vilkkusilmän kaltainen kuori tilaajan soittaessa keskukseen. Tulevaan puheluun vastattiin työntämällä ikkunaa vastaavaan reikään töpselijohto, joita oli rivissä keskuspöydällä. Töpselijohdot pysyivät ojennuksessa keskuspöydän alla roikkuvien painojen ansiosta. Näiden painojen kilinästä tuli tuttu keittiönnurkkaääni, kun perheen nuorimmat ryömiessään keskuspöydän alla heiluttelivat mustia painoja. Suorakaiderivistöjen alla oli sitten metallisten läppien päällystämät loppusoitoista ilmoittavat pyöreät punaiset ”silmät”. Seinää vasten olevan keskuslaiteosan vasemmalla sivulla ”naulassa” roikkui keskuksen musta bakeliittinen luuri. Oikealla sivulla taas oli veivi tai kampi, jolla saatiin aikaan se, että soitto lähti tilaajalle tai eteenpäin muihin keskuksiin. Mainitsin jo töpseleistä, jotka sijaitsivat keskuspöydän vaakasuoralla osalla. Ne seisoivat kahdessa rivissä ryhdikkäinä kuin tinasotilaat. Niiden etupuolelle oli sijoitettu eteen ja taakse kääntyvät vipumaiset tapit. Yhdellä niistä kuunneltiin, että puhelun tilaaja ja vastaanottaja pääsivät keskustelunsa alkuun. Tietynsuuntaisella vipujen avaamisella ja sulkemisella voitiin päästä yhteyteen puhelimessa puhuvien kanssa. ”Haloo, haloo, puhutaanko?” kyseltiin. Jos puhelimesta ei kuulunut mitään, sanottiin: ”Katkaisen!” Tai sitten puhelinyhteyden rakentaminen aloitettiin alusta uudelleen. Yhteyden katkaisu toteutui, kun töpseli nykäistiin irti reiästään ja sen annettiin palautua tinasotilasrivistöönsä.

Keittiön nurkassa katon rajassa oli epämääräisen näköinen sulake- ja relerivistö, joka kesäiseen aikaan ukkosilmalla sai aikaan pelottavaa välähtelyä. Jo kaukanakin oleva ukkonen sai rivistön ritisemään ja raksahtelemaan. Ukkonen sai puhelimen muutenkin yliaktiiviseksi. Se saattoi piristä yhtenään ilman että kukaan soitti keskukseen. Jokaiseen puheluhälytykseen piti kuitenkin vastata, sillä sen takana saattoi olla aito soittoyritys, jopa hätätilanne. Puhelinkello pirisi, kanansilmäluukut putoilivat ja loppusoittoläpät aukeilivat – sellaista se oli ukkosella!

Keskuspöydän vieressä seinän puolella oli kaappimallinen kapea kirjoituspöytä. Pöydällä oli vaaleansinikantinen vihko, jonka sivuilla oli sarakemallisia osia, joihin keskusta hoitava merkitsi puhelutiedot. Siihen merkittiin puhelun tilaaja, numero, johon soitettiin, puhelun kesto ja puhelun hinta – muistini mukaan ainakin nämä tiedot. Teksti ja muut merkinnät tehtiin Posti- ja lennätinlaitoksen haalean violeteilla ”kosmuskynillä”. Niiden jälki oli niin pysyvää, ettei sitä voinut pyyhkiä pois pyyhekumilla. Ja jos kosmusjäljelle pirskahti vettä, jäljen ”muste” levisi ikävästi, mutta teksti säilyi silti luettavana. Eikä puhelintietojen säilytys ollut vain käsinkirjoitettujen rivien varassa. Päällimmäisen sivun alla oli päältä matta ja alta sinisenkiiltävä kalkkeeripaperi. Se hoiti varmuuskopion valmistamisen virkaa. Toistojen jälkeen kalkkeeri menetti toistotehoaan ja niin niitä vapautui sitten perheen piirtäjien uusiokäyttöön. Kosmuskyniäkin käytettiin kun keskuksenhoitajan silmä vältti. Synti paljastui herkästi, jos kynä eksyi piirtämisen tuoksinassa suuhun. Todisteet säilyivät suupielessä harmistuttavan pitkään.

Vielä keskuksen varustuksesta on kerrottava, että kyläläisten palvelutason takaamiseksi ja firman rahankeräyksen varmistamiseksi keittiömme toisella seinällä korkealla lasten leikin ulottumattomissa oli ”yleisöpuhelin”. Se oli musta bakeliittikuoren peittämä kotelo, jonka päällä puhelimen luuri lepäsi. Tämän yleisöpuhelimen avulla kuka tahansa, jolla oli markkoja kukkarossaan, saattoi soittaa minne tahansa, missä tiesi toisen puhelinkoneen lankojen päässä odottavan. Jos tiesi puhelinkoneen omistajan nimen ja numeron, keskuksen kautta hänelle saattoi soittaa. Keskuksenhoitaja auttoi kärsivällisesti, jos numero ei ollut tiedossa. Joskus tilattuja puheluja joutui odottelemaan tuntikausiakin. Silloin keskuksenhoitajan tehtäviin kuului seuranpito. Joskus vieraanvaraisuuden kirjoittamattoman säännön mukaan palveluun kuului kahvin ja pullan tarjoaminen asiakkaalle. Äitini ammattivalikoimiin kuului myös ompelijan osaaminen. Niinpä hän saattoi hyödyntää puhelinasiakkaittensa pyhämekkotarpeita.

Yleisöpuhelimesta soitettiin kaukopuheluja tai sitten kyläverkon puhelimiin. Erikoisin kaukopuhelunumero, johon keskuksestamme soitettiin, oli ”Leipee 19!” tai sellaisessa muodossa se on muistiini jäänyt. Yleisöpuhelimesta soitettaessa puhelinsalaisuuden toteutuminen ei kovin hyvin onnistunut. Varsinkin kun puhelimessa asioivat näyttivät luulevan, että puhelujen kuuluvuuden parantamiseksi piti huutaa luuriin mahdollisimman lujaa. Asiakkaiden aikana keskuksenhoitajaäitimme hätisteli meitä toiseen huoneeseen puhelun ajaksi.

Puhujapersoonallisuuksien toiminta oli meille lapsille ylivoimaisen mielenkiintoista seurattavaa. Varsinkin puhelujen aloittaminen saattoi hämmentää soittajaa ja monenlaista sattui. Eräskin aloitti aina puhelunsa huutamalla tuplatervehdyksensä: ”Hyvää huomenta, täällä Lassi Karjalainen, päivää!”

Saaresmäessä tilaajia, puhelimen omistajia, oli enimmillään vain yksitoista. Maakunnan kauppa oli tilaajanumero 1, Timolan talo taisi olla numero 3, Heikkilän talo numero 4 ja Ollilan numero 10. Saaresmäestä puhelut lähtivät eteenpäin ottamalla yhteys kirkonkylän keskukseen. Sieltä puhelun yhdisti eteenpäin joko kirkonkylän keskuksenhoitaja tai sitten mentiin eteenpäin itse keskus keskukselta, kunnes oltiin tilatussa numerossa. Silloin keskuksenhoitajan piti selvittää puhelun reitti etukäteen jonkinlaisista luetteloista. Keskukset myös auttoivat toisiaan tarpeellisen tiedon kaivamisessa. Tilaajien puhelinnumerot saattoivat olla erikoisiakin. Tavallisesti tarvittaviin puhelintietoihin kuului paikkakunnan nimi ja numerosarja. Joskus numerosarjan perään saattoi liittyä merkintä ”kaksi soittoa”. Jos jonkun numerosarjan perään kuului tällainen maininta, keskuskoneen kammille oli ”tuplakäyttöä”.

Keskuksen tilaajien puhelut laskutti aikanaan Posti- ja lennätinlaitos suoraan asiakkailtaan. Sen sijaan keskuksen yleisöpuhelimesta soitetuista puheluista keskuksenhoitaja peri maksun. Puhelinrahoja varten keskuksen kirjoituspöydän uumenissa oli hopeanväriseksi maalattu, metallinen vaihtorahalipas, johon perittyjen maksujen markat tallennettiin kuukausittaista tilitystä odottamaan.

No sitten, miten keskuksen hoito sujui meidän perheessämme. Äiti oli siis keskuksen vastuuhoitaja ja hän oli saanut siihen opastusta. Isä Otanmäki Oy:ssä vuorotyötä tekevänä ei paljon osallistunut puheluiden välittämiseen. Me lapset saimme opastusta yksinkertaisimpiin puhelinvälityshommiin kuten esimerkiksi kylän omien tilaajien toimeksiantojen toteuttamiseen. Vanhempi sisareni ja minä olimme keskuksen tullessa kylälle alle kouluikäisiä. Sisareni muistaa, että hänet laitettiin kouluun kuusivuotiaana, että oppisi lukemaan ja kirjoittamaan. Näin hän pystyisi täyttämään puhelinvälityksen vaatimaa kirjanpitoa. Sisareeni kohdistettiin minua enemmän odotuksia keskuksenhoitajana. Aika pian minä huomasin, ettei kannatakaan olla kovin oppivainen ko. toimessa, sillä keskuksenhoitajan homma oli hyvin sitovaa. Jos sanoi ”Emminä ossoa!” saattoi säästyä päivystysvuoroilta. Sisarellani oli tässä perheen vanhimpana lapsena vähän valinnanvaraa. Niinpä hänestä tuli äidin luotettu. Hän säästyi kyllä heinänteolta, lehtien riipimiseltä ja marjastukselta. Vastapainoksi hän oli kotiin sidottu kesälläkin, kun muut menivät uimaan. Sisareni muistaa, miten lähinaapurissa asunut mummomme oli osoittanut myötätuntoaan sisarelleni, kun näki hänen jääneen keskuksen vahdiksi muiden mennessä taas uimaan. Mummo voivotteli: ”Ossoaisinpa minä hoetoa tuota värkkie nin peäsisi tyttörukkahii uimaan.”

Keskuksen hoito oli sitovampaa työtä kuin karjanhoito. Keskus ei ollut täysin kiinni koskaan. Kylän puhelimen omistajille kyllä suositeltiin, ettei puheluja soitettaisi illan klo 21 ja aamun 07 välillä. Puheluihin piti vastata päivällä ja yöllä, pyhänä ja arkena mahdollisen hätätilanteen takia. Viimeisinä vuosina muistelen olleen voimassa ensimmäinen suositusluonteinen ohje, että jouluaattoiltana ei tarvinnut vastata puheluihin muutamaan tuntiin. Keskuksenhoitajalla ei ollut sairauslomia sen enempää kuin vuosilomiakaan. Tosin saattoi olla joku rahallinen korvaus lomaoikeuden puuttuessa. Siitä me perheen jäsenet emme kuitenkaan tienneet. Mieleen on jäänyt eräs elämänvaihe, jolloin äitimme oli sairaalassa pitemmän aikaa yhteen menoon. Hänelle ei järjestetty sairausloman sijaista. Tilannetta oli pyritty helpottamaan siten, että keskuksemme tilaajien puhelut yhdistyivät suoraan kirkonkylän keskukseen.

Puhelinlaitteet vaativat aika ajoin huoltoa ja korjausta. Se tiesi ”vikamiehien” vierailua keittiömme nurkassa ja puhelinlinjojen pylväissä. Heidän pylväskenkänsä olivat mielenkiintomme kohteita. ”Vikamiehet” nousivat pylväisiin kuin oravat. He pystyivät myös soittamaan keskukseemme suoraan pylväästä.

Toinen hieman pelottavampi vieras oli ”Neiti Kreetta Petäjä”. Hänen tehtävänsä oli käydä tarkastamassa, että tilitykset olivat asialliset sekä ajan ja lain tasalla. Kreetta Petäjä oli hienostunut kaupunkilaisnainen Kajaanista. Todellisuudessa hän ei ollut pelottava. Hän oli ystävällinen ja asiallinen. Hän myös tuki yhtiönsä työntekijöitä.

Suomielokuvista tutut salakuunteluepäilyt elivät omaa elämäänsä puhelimessa puhuvien mielessä. Puhelinlinjan vähäisetkin äänet herättivät epäilyt siitä, että ”santra on taas langalla”. Ymmärtääkseni ohjeet keskuksenhoitajalle kuuluivat siten, että keskuksen hoitajan oli kuuntelemalla varmistettava puhelujen sujuminen. Pitkän puhelun aikana linja oli avattava ja kysyttävä: ”Haloo, puhutaanko”. Siis kuunteleminen ei ollut kiellettyä vaan välttämätöntä. Uteliaisuuden tyydyttämiseen ei ollut lupaa. Puhelimessa kuulemansa välittäminen eteenpäin oli ehdottomasti kielletty rangaistuksen uhalla. Puhelimessa puhuvat saattoivat huudahdella asioimisensa lomassa: ”Pois linnut langoilta!” Heidän mielestään linjan rahinat olivat merkki salakuuntelusta.

(Netti kertoo, että ”ensimmäinen käsivälitteinen puhelinkeskus oli käytössä Turussa vuonna 1881” ja että ”viimeiset käsivälitteiset puhelinkeskukset Suomessa automatisoitiin Kolarissa, Pellossa ja Ylitorniolla 26.3.1980”. Perhepohdinnoissa tulimme siihen tulokseen, että Saaresmäen keskus toimi kodissamme 1953-1977.)